Jyväskylän teatterimestarit

Teatteri on kuin koroke, jolta saa kertoa maailmalle hyvyydestä.
N. V. Gogol

Jo kaksi vuotta jyväskyläläisen teatterikerho Art-Masterin näytelmät ja teatteriesitykset ovat viihdyttäneet kaupungin venäjänkielistä väestöä. Huhtikuun lopulla näytelmäryhmä toi katsojien arvosteltavaksi Marija Ladon näytelmän ”Otšen prostaja istorija” (Hyvin tavallinen tarina). Kuten monet muutkin teatterin ystävät, minäkin olin ensimmäisten joukossa katsomassa näytelmää.
Näytelmän jälkeen halusin tutustua lähemmin näytelmän ohjaajaan ja näyttelijöihin ja kysyä heiltä lisää näytelmästä, sen teosta, teatterikerhon toiminnasta ja näyttelijöiden taustoista. Niinpä keksin järjestää tapaamisen Art Masterin näytelmäryhmän kanssa. Aluksi ajatuksenani oli vain kertoa tapaamisen kulusta lehtihaastattelun muodossa, mutta sitten tulin toisiin ajatuksiin: ohjaajan ja teatterikerhon johtajan haastattelu on jo kertaalleen julkaistu jossain Mosaiikin numerossa eikä vanhan toisto olisi mielenkiintoista. Niinpä tämä kertomus kuvastaa niitä tunteita, elämyksiä ja ajatuksia, joita näytelmä ja sen jälkeinen tapaaminen näyttelijöiden kanssa minussa herätti.

Anna minun kertoa siitä, miten asiat sujuvat, mitä uutisia pikkukaupunkiimme kuuluu...
(Laulusta O.K., Chizh & Co)

TÄYTYY todeta, että meidän ”pikkukaupungistamme” uutisia kuuluu aika vähän ja ne ovat pääasiassa aika merkityksettömiä ja huomaamattomia. Se oli vain yleishuomautus. Mutta jos otamme esimerkiksi taideuutiset (taiteella tarkoitan teatteria, balettia, konsertteja ja suuria taidenäyttelyjä enkä koira- ja kissanäyttelyjä tai paikallisten tähtien esityksiä baareissa ja Lutakossa), niin tilanne on suorastaan surkea! Viime aikoina maailmanluokan tähtiä on käynyt kaupungissamme todella, todella harvoin. Eikä Venäjältäkään tule vieraita turhan usein. Liekö matka liian pitkä vai eikö heitä kutsuta? Vai onko syynä joku muu asia? Ehkä suuret artistit eivät vain pidä kaupungistamme! Niinpä kaupunkimme taideyleisöä ei ole juuri hellitelty teattereiden laajoilla esitysvalikoimilla ja lukuisilla taidenäyttelyillä. Puhumattakaan venäjänkielisistä asukkaista! Kaikki kaupungissa järjestetyt venäläisen taiteen tapahtumat, oli kyseessä sitten venäläisen taiteilijan vierailu tai paikallisten harrastelijoiden tuotantoa, herättävät huomiota eivätkä ne jää turhiksi. Niinpä pidänkin kaupunkiimme saapuneen Kira Mirutenkon tuloa ja hänen hellässä ohjauksessaan syntynyttä teatterikerho Art Masteria suurena lahjana Jyväskylän enäjänkieliselle väestölle.

KIRAN kanssa oli erittäin mielenkiintoista keskustella, niin kuin keskustelu viisaiden, maltillisten ja tahdikkaiden ihmisten kanssa yleensä on, mukavaa... Ja hänen kohdallaan tein myös tärkeän huomion: hän oli rehellinen ja paloi halusta kertoa ammattimaisesta toiminnastaan. Niinpä minä uskoin siihen, että Kira kirjaimellisesti ”elää” näyttämöllä ja näyttämön vieressä, että teatterikerho (Kira ohjaa myös lasten näytelmäkerhoa Balagantšik) on juuri sitä toimintaa, jolle hän antaa koko sielunsa. Uskon, että hän oikeasti haluaa luoda kaupunkiimme oikean venäläisen teatterin. Tietenkin täytyy huomata, että ajatus venäläisestä harrastajateatterista on hautonut jo pitkään. Feniks ry on yrittänyt useamman kerran perustaa kerhoja. Jonkun aikaa pyörikin pieniä näytelmäkerhoja. Lapset esittivät näytelmiä, sketsejä, imitoivat television hupiohjelmia jne. Toisin sanoen, kaupungissamme on aina ollut innokkaita aktiiveja, jotka ovat ilahduttaneet harmaata arkeamme oman taiteensa värikkäillä palasilla. Mutta juuri Mirutenko on ensimmäisenä yrittänyt tosissaan luoda aikuisten teatteria. Niinpä, vaikka Kira itse ei tykkääkään olla liiallisen huomion keskipisteenä, haluan toistaa, että Kira Mirutenko on juuri se henkilö, jonka ansiosta Jyväskylässä on saanut alkunsa venäläinen kansan teatteri. Kansan teatteri on harrastelijoiden teatteri, jonka ovet ovat avoimena kaikille halukkaille. Se on oikea liike, jonka soihtua täytyy vaalia ja tukea huolellisesti, sitä kannattaa kaikin tavoin ruokkia uudella energialla. Tällä hetkellä riittänee edes se, että venäjänkielinen väestö ja yksittäiset ihmiset antavat toiminnalle oman huomionsa. Lisäksi on mahdollista tukea taidetta rahallisesti stipendien ja lahjoitusten turvin. Venäjällä suurin osa teattereista on tullut toimeen yhteiskunnan arvostettujen ja kunnioitettujen ihmisten myöntämien lahjoitusvarojen turvin. Löytyykö Suomesta sellaisia ihmisiä?

NÄYTELMÄN teko M. Ladon käsikirjoituksen perusteella oli myös K. Mirutenkon idea. Hän tutustui tähän näytelmään muutama vuosi sitten ja silloin ilmeisesti sai alkunsa se ajatus, jonka Kira nyt toteutti:  Emme ottaneet 'Hyvin tavallista tarinaa' ohjelmistoomme sattumalta. Näyttelijämme ovat kaikki arrastelijoita ja M. Ladon käsikirjoitus on yksinkertainen niin sisällöltään kuin tekstiltäänkin. Siinä ei ole mitään psykologisia monimutkaisuuksia tai vaikeita filosofisia rakenteita”.

Totta, näytelmä on hämmästyttävän yksinkertainen sekä käsikirjoitukseltaan että tapahtumiltaan. Näytelmän henkilöt ovat ihan tavallisia ihmisiä ja kotieläimiä. Kuitenkin, kaikessa yksinkertaisuudessaankin M. Ladon kertoma tarina on riittävän syvällinen ja koskettaa sellaisia järkähtämättömiä ihmisarvoja, joita ilman ei olisi käsitteitä ihminen ja ihmisyys, kuten elämä ja kuolema, rakkaus ja syntymä, hyvä ja paha, itsensä uhraaminen toisen elämän edestä... Eikö totta, että tämä kaikki muistuttaa yhdestä kuuluisasta kirjasta? Entä tuleeko siitä mitään mieleen, että tapahtumat sijoittuvat navettaan? En missään nimessä halua tehdä mitään vertailuja Raamatun kanssa, mutta kieltämättä tietynlaisia viitteitä rivien välissä on havaittavissa. Muuten näytelmässä tapahtuukin aivan epätavallisia asioita: eläimet keskustelevat ihmisten äänillä, pohtivat ihmisten ongelmia ja välillä niillä on enemmän hyvyyttä, myötätuntoa ja viisautta kuin ihmisillä... Loppujen lopuksi M. Lado muuttaa kuolleen sian ja naapurin juopon enkeleiksi pyyhkien sivuun kaikki uskonnollisten lähteiden opetukset, mutta säilyttää rinnastuksen kristillisiin moraalikäsityksiin. Mitä tämä on: lyyrista komediaa, tragikomediaa, vertaus vai satu? Näytelmän tarina ei sitten ollutkaan ihan yksinkertainen...

”En usko, että näytelmämme saa voimakasta kritiikkiä kirkon ja uskovien puolelta, vaikka joiltain osiltaan se onkin ristiriidassa ortodoksisen näkemyksen kanssa. Tärkeimmät ajatukset ovat kuitenkin lähellä kristillistä henkeä ja perustuvat nimenomaan krisitillisiin opetuksiin”, näytelmän ohjaaja selittää.

TARKKAILIN näyttelijöiden kasvoja. Näytelmää oli esittämässä eri-ikäisiä ihmisiä, eri sosiaaliluokista, ammateista... Niin varmaan pitääkin olla. Heitä kaikkia yhdisti joku yhteinen tekijä, minkä huomasin heti ensi silmäyksellä: avoimet kasvot, mielenkiinto, keskustelunhalu... Tämä kaikki sopi mitä parhaiten keskusteluumme ja yritän ymmärtää, mikä on ollut niin tärkeää, että se on saanut kaikki nämä ihmiset kerääntymään yhteen ja samaan paikkaan, jota kutsutaan – TEATTERIKSI? Ja ennen kaikkea – miksi? Kävi ilmi, että jokaisella oli omat syynsä.
Jollekin teatteri oli ollut jo lapsuuden haave. Natalia Saari kertoo: ”Olin jo lapsena haaveillut näyttelijän urasta, kävin näytelmäkerhoissa, osallistuin esityksiin... Sitten koulun jälkeen minun oli pakko valita teatterin ja musiikkiopiston välillä. Musiikki voitti. Nyt, monen, monen vuoden jälkeen lapsuuden unelmani vihdoin toteutui. Olen näyttämöllä! Olen onnellinen, ihan oikeasti!”
Joku tuli teatteriin vaimonsa kanssa. Sergei Tuhkanen: ”Aluksi teatterikerhoon ilmoittautui vaimoni Nadja. Ensin kuljetin häntä vain harjoituksiin, sitten aloin jäämään harjoituksiin hänen kanssaan. Seurasin touhua ja se alkoi kiinnostaa... Sitten ryhmä tarvitsi nopeasti miesnäyttelijää. Minua ehdotettiin ja minä suostuin. Nyt en kadu sitä, että suostuin. Olen löytänyt itsestäni täysin uusia kykyjä. Minusta on tullut paljon sosiaalisempi ja avoimempi. Olen muuttunut ihan toiseksi ihmiseksi!”

Mila Tsvetkova, joka taidolla esitti unohtumattomatonta, tiineenä olevaa Zorka-lehmää, pitää näytelmätouhussa tärkeänä vielä yhtä puolta: Mila on itse suunnitellut ja ommellut kaikki näytelmän puvut. Sergei, Milan aviomies oli sattumalta törmännyt näytelmän käsikirjoitukseen, jota hänen vaimonsa opetteli rooliaan varten. Luettuaan käsikirjoituksen Sergei oli huudahtanut: ”Minähän voisin esittää Naapuria!” Siitä se lähti. Kun Mirutenko näki Sergein, hän ymmärsi heti, että siinä oli aito Naapuri! Hän on todellakin ilmiselvä Naapuri! Kukaan muu ei sopisi paremmin siihen rooliin!

Minua kiinnosti kuulla erityisesti näytelmän nuorimpien näyttelijöiden mielipiteitä. Joitakin heistä voi jo rehellisesti kutsua kokeneiksi näyttelijöiksi. Nuoresta iästään huolimatta Anna Abakumova ja Natalia Mosakalenko ovat osallistuneet jo moniin näytelmäryhmiin tässä kaupungissa. Art Masterin näytelmässä Lyudmila Frolovan kaltaiset tytöt, jotka olivat joskus käyneet lasten näytelmäkerhoissa, saivat nyt ensimmäistä kertaa merkittäviä rooleja. ”Me aloitimme tv-ohjelmien imitoinnista ja lasten uudenvuoden juhlista, sitten näyttelimme ensimmäisen lastennäytelmän Tuhkimo”, tytöt muistelivat. ”Sitten tuli tauko, kunnes löysimme Kiran... Vai löysikö hän meidät? Joka tapauksessa lopputuloksena löysimme toisemme”, ystävykset nauroivat. ”On hienoa, kun yleisö taputtaa ja nauraa näytelmän aikana. Se on mukavaa, silloin tuntee olevansa tyytyväinen työhönsä...”, Anna Abakumova toteaa. ”Muistan vielä ensimmäisen näytelmäni... Pelkäsin ihan kamalasti, polvet tutisivat... Nyt on ihan erilaista, pelkoon hävinnyt, näyttämöllä on varma olo. Näyttelemisestä on tullut helpompaa, eikä vain näyttelemisestä, vaan olen tullut varmemmaksi myös muiden ihmisten kanssa keskustellessani...”, Natalia Mosakalenko muistelee. Maxim Trojanovskij astui lavalle ensimmäisen kerran viime vuonna: ”Halusin kokeilla kykyjäni, katsoa, kykenenkö johonkin uuteen... Näytteleminen tarjoaa todellakin uusia kokemuksia – nähdä edessään kymmeniä ja satoja silmiä ja olla niiden kanssa vuorovaikutuksessa lavalla.”

SE ON HIENOA... Mutta minua kiinnosti yksi tärkeä kysymys: miksi ja mitä varten nämä ihmiset käyvät näytelmätunneilla, harjoittelevat, osallistuvat näytelmiin? Suurin osahan heistä käy päivätöissä, jotkut opiskelevat... Eikö silloin ole vaikeaa lähteä vielä illalla johonkin, mennä esityksiin? Tämähän on myöskin työtä. Teatteri vaatii suurta fyysistä ja psykologista panostusta.
Vastaus oli yksimielinen: ”Missään nimessä tämä ei ole raskasta! Kyse on ihan muusta. Me lepäämme täällä, touhuamme yhdessä toistemme kanssa... Meidän mielestämme täällä on mielenkiintoista! Avaamme itsemme joka päivä kuin säilyketölkin, jossa ei ole etikettiä! Joskus sieltä löytyy todellisia herkkuja! Se kohottaa mielialaa!”

Ohjaaja Kira Mirutenko päätti muiden ajatuksen: ”Sehän se onkin kaiken idea: heitä kaikkia yhdistää sama asia: mielenkiinto tätä työtä kohtaan. Sillä ei ole mitään merkitystä, että näyttelijät ovat harrastelijoita. Tärkeää on heidän energiansa, halu... Heidän tunnelatauksensa peittää ammattitaidon ja kokemuksen puutteen. Katsojat tuntevat sen heti ja jännittävät esitystä yhdessä näyttelijöiden kanssa. Siitä muodostuu se tärkeä side yleisön ja näyttelijöiden välille, joka varmistaa, että menestys on taattu! No, tietenkin se on vasta puolet asiasta. Menestyäkseen ihan oikeasti tarvitaan ankaraa työtä, täytyy hioa taitojaan, tavoitella ammattiosaamista...

”Olen täysin samaa mieltä Kiran kanssa. Katsojan oikeudella haluan vielä lisätä, että ”Hyvin tavallisen tarinan” ensi-illassa tämä yleisön ja näyttelijöiden välinen side toimi erinomaisesti: näin monien katsojien silmissä jopa kyyneleitä, sain kuulla naurua ja kannustushuutoja! Mitä siihen vielä tarvitaan, että syntyisi tämä pieni ihme, jota kutsutaan teatteriksi?

KESKUSTELUMME päätteeksi en voinut olla kysymättä teatterikerho Art Masterin työryhmältä heidän tulevaisuuden suunnitelmistaan. Kira vastasi: ”Meidän tarkoituksenamme on kääntää suomeksi ensimmäinen näytelmämme ”Kto my?” (Keitä me olemme), jonka esitimme vuosi sitten tällä lavalla, ja yrittää näytellä venäläisen yleisön lisäksi myös suomalaisille. Jos kaikki menee hyvin, esitämme suomalaisille myös näytelmämme ”Hyvin tavallinen tarina”. Sitten suunnitelmissa on syksyllä tehdä yhteinen projekti yliopiston kanssa, uusi näytelmän Marina Tsvetajevan kunniaksi, keväällä on seuraavan näytelmän ensi-ilta, mutta siitä näytelmästä en halua vielä enempää kertoa... Tulevaisuuden varalle olemme miettineet myös teatterikiertueita ja harrasteteattereiden teatterifestivaaleille osallistumista, mutta niihin liittyy monenlaisia vaikeuksia, joten niistä on vielä liian aikaista puhua.

Oli todella mukavaa keskustella näiden mielenkiintoisten ihmisten kanssa, oppia uusia asioita uttavistaan ja muista ihmisistä. Toivotin ryhmälle hedelmällistä työtä ja taiteellista menestystä, ahoittelin heidän harjoitteluajastaan riistämääni kallisarvoista aikaa ja kiiruhdin hyvästelemään joukon. Menestystä teille! Jäämmme kärsimättöminä odottamaan Jyväskylän venäläisen kansanteatterin uuden näytelmän ensi-iltaa.

Teksti: Lev Mikaelov, Jyväskylä 2012
Suomennos: Päivi Nironen
Kuvat: Lev Mikaelov ja Alexandra Sholokhova

 

Kalenteri
  • 23.10
    Teatteripaja Teatteri ilman rajoja ti 23.10.2018 klo 18.00-19.00 Art-Master-teatteri, Laikuttajantie 2, Jyväskylä Vapaa pääsy!
  • 26.10
    Art-Master-teatteri esittelee näytelmä "#RakastanVihaan" (venäjän kielellä) 26.10.2018 klo 18.00
  • 27.10
    Vierailu Lahden kaupunkiin 27.10, näytelmä "Äidistäni ja minusta"
  • 11.11
    11.11 klo 16.15 Vierailuesitys Helsingissä, Äidistäni ja minusta Narri, Sörnäisten rantatie 31, Helsinki, 3 krs
  • 09.12
    ”Art-Master” 9.12. vierailuesitys Kuopiossa (Yhteistyössä Lumikello ry kanssa)